Eli tää on mun tarinablogi, johon on tulossa vielä lisää tarinoita Cx

Vaikkei täällä tällä hetkellä muuta olekkaan kuin "It´s hard to live" joka on TH-ficci. Jos sä vihaat TH:ta, mä en halua että sä jätät jotain Tokio Hotellin haukkumaviestejä kommentteihin. Asiat voi ilmaista ystävällisesti, eikä suoraan. Vaikka se on minullakin pahana tapana. Eli TH -vihaajat, kiertäkää tämä tarina kaukaa. Lisäähän tarinoita tänne on totta kai tulossa, mutta It´s hard to live kannattaa kiertää kaukaa.

Mutta joo, eiköhän tässä ole saarnattu tarpeeksi. Jos pidit jätä kommentti. Jos et pitänyt, jätä kommentti. Normaali kommentti, ei haukkumakommentti.

Bitte, jätä kommentti <3

”Sä, sä et voi tehä tätä mulle!” Marika kiljui. Mä olin yrittänyt selittää sille muutosta. En nähtävästi onnistunut, ainakaan kovin hyvin. Marika itki ja nauroi vuoronperään, huusi välillä kuin syötävä ja kuiski välillä niin hiljaa ettei se kuullut mihinkään, potki välillä minua ja välillä huonekaluja.
”M, sun pitää ymmärtää! Mutsi oli päättäny jo et mä muutan, mä en voinu sille mitään!” yritin huutaa siihen väliin.
”Sä oot pistäny mutsilles enneki vastaan! Miks sä et voinu tehä sitä nyt?!” Marika huusi itkun seasta.
”Olisit kuullu Alician! Se oli ihan hemmetin onnellinen! Ja nyt mä voin selvittää asiat Tomin kanssa, sä tiedät miten paljon mä haluun olla sen kanssa!” kiljuin. Marika lopetti riehumisen ja jäi katsomaan minua pettyneenä.
”Sä välität Aliciastakin enemmän..? Ja mä luulin et ykskään jätkä ei tuu ikinä meidän väliin..” Marika kuiskasi pettyneenä. Mä en ehtinyt puolustella mitenkään, kun Marika jo rynnisti ulos huoneesta, ulos talosta. Mä vaivuin lattialle ja itkin.
”Mä en halunnu tätä..” kuiskasin itselleni.

”S!” Alicia kiljui jo pitkän matkan takaa. Mä olin hakenut todistuksen koulusta ja yllätyin hyvistä numeroista. Nekin tuli enimmäkseen kielistä, mä en tainnut missään muussa olla hyvä. Kuviksesta tuli 9, sekä musiikista. Mistään muusta ei sitten kovin kehuttavaa numeroa tullut. Mä olin yrittänyt ottaa Marikaan yhteyttä, mutta se oli nähtävästi päättänyt ettei se halua olla mun kanssa missään tekemisissä. Mä olin jutellut jätkille, ja ne oli ottanut asian ihan hyvin, tilanteeseen nähden. Ne oli ollut kyllä tosi pettyneitä, niille yhteinen unelma bändistä oli ollut tärkeä. Mutsi oli onnistunut murskata sen kaiken yhdellä uutisella. Mä yritin hymyillä Alician syöksyessä kaulaani.
”Kiva nähä suakin..” sanoin hiljaa. Mua ei kiinnostanut olla siellä, mä halusin lähtee takasin Suomeen. Kaksoset tuli Alician takaa ja halasivat mua myös. Mä olin unelmoinut Tomista jo monta kuukautta, mut nyt kun se oli siinä, mä en enää tiennyt mitä mä halusin. Mä olin unelmoinut siitä Marikan kanssa, en ikinä yksin.
”Tuu, mä haluun näyttää sulle jo sun huoneen!” Alicia sanoi ja raahasi minut autoon. Mä seurasin sitä kuuliaisesti, vaikka oikeasti mä halusin lähtee heti ensimmäisellä lennolla takaisin Suomeen.

Me pysähdyttiin Alician talon pihaan. Se oli pyytänyt serkkunsa kuskiksi, ja nyt se lähti kaasuttamaan omaa kotiaan kohti. Mun teki mieli pyytää sitä viemään mut takasin lentokentälle, vaikka mä tiesin että mä pahoittaisin sillä Alician mielen. Mulla oli ihan tarpeeksi kestämistä siinä, kun olin suututtanut Marikan. Alicia ja Bill juttelivat koko ajan mulle ihan turhanpäiväisistä asioista. Ne ei nähnyt et mä en kuunnellut, ne ei nähnyt et mua ei edes kiinnostanut. Tomin suunnalta tuli epämääräisiä katseita, ja mä olin erottavinani niistä jotain. Sääliä ehkä? Toisaalta mua ei kiinnostanut.

Se ilta oli pahin. Bill ja Alicia iloitsivat siitä kun mä olin vihdoin muuttanut Saksaan. Tom ei ollut ottanut asiaan mitään kantaa, ei sitäkään varmaan kiinnostanut.
”Ihanaa et sä oot tääl!” Alicia hihkui yhä uudelleen ja uudelleen. Bill nyökkäili vieressä ja mulle tuli entistä pahempi olo. Alician käsi kopeloi tyhjää sipsipussia.
”Oho, nää loppu. Lähetääks ostaa lisää? Bill?” Alicia kysyi.
”Joo, ihan sama” Bill sanoi olkiaan kohauttaen.
”Pärjäätteks te kahestaan?” Alicia kysyi multa ja Tomilta.
”Eiköhän” tokaisin. Bill ja Alicia nousivat ja lähtivät nauraen kauppaan. Me istuttiin hiljaa Tomin kanssa pari minuuttia. Mä halusin sanoa jotain, mut siihen tilanteeseen ei oikein löytynyt oikeita sanoja. Siis multa, Tom sanoi jotain mitä mä en ikinä uskonut sen tunnustavan.
”Mä tykkään susta. Mä tykkään susta ihan sikana” Tom sanoi hiljaa sohvan toisesta päästä. Se tuli hiukan lähemmäs ja mun teki mieli tunnustaa sille omista unelmistani. Mut en mä voinut.
”Tom.. Mä tykkään susta vielä varmaan enemmän..” sanoin hiljaa.
”Mut?” Tom kysyi huokaisten.
”Mut?” kysyin.
”Mikä se mutta on? Yleensä sulla on sellanen” Tom sanoi katse minussa.
”Mä en voi jäädä. Mä en voi elää täällä, en kun multa jäi jotain kesken Suomessa” sanoin hiljaa.
”Mitä?” Tom kysyi kuulostaen hämmästyneeltä.
”Mä.. Tiedäks sä sen Marikan?” kysyin.
”Ööh.. Se tummahiuksinen mimmi?” Tom kysyi.
”Jep, se. Tiedäks sä mistä tää on tullu?” kysyin näyttäen arpea kämmenessäni. Tom pudisti päättään.
”Me tehtiin verivala. Verivala siitä, että me ei ikinä jätettäis toisiamme. Ja nyt mä sit lähin tänne. Ja meillä oli bändikin, oli ollu pari klubikeikkaa, mut me haluttiin jotain isompaa. Ei kukaan kysyny mun mielipidettä tänne muutosta, kaikki vaan päätti et mä muutan. Mä en voi jäädä tänne..” sanoin katse maassa. Mä en pystynyt katsomaan sitä silmiin.
”Miks ne frendis ei tuu tänne? Muuttais nekin, tai jtn..” Tom sanoi nauraen. Ajatus taisi kuulostaa jo siitäkin hullulta, mä olin ainakin revetä nauruun.
”Ne Saksassa? Siis täällä? Hah, ne on jo kurkkuaan myöten täynnä Saksaa, ne ei ikinä, ikinä muuttais tänne..!” nauroin. Tom nauroi luultavasti sille kun minä nauroin, ja siinä me käkätimme pari minuuttia naamat punaisina.
”Kuule Tom.. Mä rakastan sua”, sanoin naurun hiukan laannuttua. Tomin nauru loppui kuin seinään ja sen ilme muuttui hiukan vaikeaksi.
”Mä.. Tiedäks sä edes mitä rakkaus on?” Tom kysyi.
”Tiedän. Kyl mä tiedän. Eikös sitä niin sanota, että sitten sitä tietää mitä rakkaus on kun sydän on särkyny ainaki kerran?” sanoin. Mä halusin tietää miten paljon Tom piti musta, mut tää taisi olla hiukan väärä tapa.
”Mä en tiedä ainakaan mitä rakkaus ees on. Mun sanakirjasta on pyyhitty yli se sana” Tom sanoi irvistäen. Mä aloin nauramaan ihan hervottomasti, enkä mä pystynyt lopettamaan. Tom nauroi mukana ja me oltiin lopulta ihan hengästyneitä.
”Siis SEKIN sana. Sä oot pyyhkiny siitä sanakirjasta yli kaikki muut sanat mut jättäny sinne ”Pervon” ja jotain siihen liittyvää” sanoin edelleen hiukan hihittäen.
”Eikö tota sun naurua saa millään laantumaan?” Tom kysyi. Mä pyöritin päätäni ja hihitin edelleen. Väärä lääkitys, kenties? Tom hymähti ja sanoi:
”Mä tiedän ainakin yhen tavan millä sen saa lopetettua”.
Ja niinhän se tiesikin. Mä tunsin pian Tomin huulet omillani ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan mä olin onnellinen.

”Voi harmi, se näyttää sulta”, Bill tokaisi katsoen tyttöä. Mä seisoin kehdon takana ja hymyilin ipanalle. Ei se oikeastaan kummempi ollutkaan, ihan suloinenkin vielä.
”Onneks se sai sentään Tomin silmät.. Mun on nimittäin aika rumat”, sanoin hymyillen.
”Eikä oo. Mut joo, kyl mulla on hienommat..”, Tom sanoi ja irvisti perään. Katseemme kohtasivat parin sekunnin ajaksi. Mä halusin sitä jätkää niin paljon, mut mä tiesin etten mä voinut. Mä olin pilannut elämäni jo aikaisemmin sen takia, enkä mä halunnut tehdä sitä virhettä uudelleen.
”Onks kello paljo? Mun pitää olla kuudelt kotona”, Joose sanoi ovelta.
”Tää on aika köyhä paikka, eikä tääl oo kelloo. Kato kännykästäs..”, tokaisin sille. Joose pyöritti silmiää.
”Etkö sä oo vieläkää oppinu, et jos haluu tulla mun kans toimeen, on oltava hyvät hermot?” kysyin nauraen.

”Teil on ihan hemmetin lyhyet lomat..”, nurisin Alicialle.
”Eikö? No, ei teilläkää yhtää pidempiä oo..” Alicia sanoi nauraen. He olivat jo lähdössä takaisin Saksaan.
”Tuuthan sä sit kesälomalla käymää. Ei siihe oo ku pari viikkoo”, Bill hihkaisi autolta.
”Liian pitkä aika.. Mä haluun lähtee sinne jo nyt!”, nurisin edelleen. Mä en halunnut niiden lähtevän, en nyt, kun olin päässyt taas jonkinlaisiin väleihin Tomin kanssa. Ei mun haluamisiani siinä paljoa kyselty, heidän heittäessä kamansa autoon ja mennen itse perässä. Mä vilkutin vielä auton hävittyä näköpiiristä. Mun oli niin vaikee päästää irti, oli aina ollut. Mä en ikinä kiintynyt kehenkään liiaksi, koska joskus mä jouduin niistä eroamaan kuitenkin. Nyt mä olin sen virheen tehnyt kaksosten, Alician sekä bänditovereiden kanssa. Mä pelkäsin joka hetki sitä, milloin meidät erotettaisiin. Mä olin tottunut jo kaksosten ja Alician kohdalla siihen, ettei niiden kanssa voinut aina olla. Mut mun olisi vaikea jättää kaikki muut.

”Siis mitä?”, mä kysyin mutsilta varmaan viidennenkymmenennen kerran sinä aamuna sen keskustelun aikana. Oli kulunut pari viikkoa Alician, Billin ja Tomin käynnistä, ja koulua oli jäljellä kolme päivää. Kolme viimeistä päivää, ja sen jälkeen mä olisin vapaa koulusta. Opiskelemaan mä en ollut aikonut lähteä, koska meillä oli ollut bändin kanssa suurempia suunnitelmia. Ja nyt mutsi oli onnistunut murskaamaan nekin yhdessä aamussa.
”Olemme jutelleet tästä Verenan kanssa. Olet itsekin puhunut maisemanvaihdosta, ja tässä olisi siihen oiva tilaisuus. Lähtisit Saksaan pysyvästi silloin, kun heiltä loppuu koulu. Aliciakin oli innoissaan kuultuaan muutostasi.”, mutsi sanoi järkyttävän asiallisesti. Miten se voisi tehdä sen mulle? Se tietää mun ja bändin suunnitelmat, me ollaan tehty demoja eri levy-yhtiöihin.. Ja nyt mutsi murskaa kaiken mikä mulle on tärkeetä! Mä en antaisi sen tehdä sitä. Mä nousin ylös sohvalta ja juoksin ulos. Mun piti saada ajatella.

Mä olin huomaamattani kävellyt satamaan. Mä olin siellä aina jos mä halusin ajatella, siellä sai yleensä olla rauhassa. Mä istahdin kivelle ja pidättelin itkua. Mutsi oli jo päättänyt että mä muutan, kysymättä mun mielipidettä. Mä nostin kämmeneni mun silmien eteen ja katsoin siinä olevaa n. kuuden sentin arpea. Mä olin ollut Marikan kanssa silloin ulkona. Me oltiin puhuttu kaikesta, kuolemasta ja kaikesta yhtä vakavasta. Me oltiin luvattu toisillemme, ettei me ikinä jätettäisi toisiamme. Me oltiin tehty verivala. Nyt mä olin rikkomassa sitä lupausta. Mä en jaksanut enää pidätellä, vaan annoin kerrankin itselleni luvan itkeä. Kaikki muut olisivat olleet varmaan saksaan muutosta innoissaan. Ne olisi varmaan hehkuttanut sitä, kuinka he pääsevät pois täältä, pienestä paikkakunnasta, pienestä maasta. Mä en hehkuttanut. Mä en olisi tehnyt mitään niin mielelläni kuin jäänyt suomeen. Mä huomasin haaleat arvet ranteissani. Niitä olisi enemmän, tai ne olisivat näkyvämpiä ilman Marikaa. Mä olin ollut pari vuotta sitten masentunut. Mä olin viillellyt, enkä mä halunnut lopettaa. Mä en olisi pystynyt siihen ilman Marikaa. Se kuunteli, se ymmärsi, oli kello sitten vaikka kolme yöllä. Mä suljin silmäni ja annoin kyynelten virrata.

”TOM?” Marika kiljahti vähän liian lujaa.
”Hiljaa, saa*ana!” sihisin. Mä en halunnut mutsin kuulevan, koska se oli jo tottunut siihen ajatukseen että lapsen isä oli Eero.
”Ootteks te sit..?” Joose kysyi vierestäni. Hän ei päässyt edes lauseen loppuun muuttuessaan kirkkaan punaiseksi.
”Eihän niitä lapsia muuten synny. Dorka” sanoin nauraen ja tönäisin Joosea leikilläni olkapäähän. Mä olin oikeastaan aika onnellinen siitä, että lapsen faija oli Tom. Musta ei olisi ollut kertomaan lapselle, että sen faija olisi kuollut ja lapsi pääsisi katsomaan vain sen hautakiveä, eikä koskaan eläviä kasvoja. Hymyilin, ja olin kerrankin onnellinen.

Parin päivän päästä, saapui yllättävä kolmikko pihamaallemme. Olimme bänditovereiden kanssa ulkona terassilla juomassa omenamehua ja kertomassa hölmöjä juttuja, kun taksi kaartoi pihallemme. He kävelivät luoksemme ja tervehti iloisesti.
”Mitäs tänne? Elossa näköjään oot viel” Alicia sanoi naama virneessä.
”Alicia! Mitä te tääl teette?” kysyin innoissani nousten penkistä ylös.
”Tultiin kattoo sitä ipanaa, tietty!” Bill sanoi Alician takaa. Tom ei sanonut mitään, vilkuili vain minun suuntaani. Halasin heitä kaikkia, jopa Tomia, ja tarjosin heillekin mehua.
”Ei kiitti. Mä haluisin mielummi nähä sen” Alicia sanoi.
”Ottakaa nyt ees yks lasi.. Ja mulla on oikeestaan aika tärkeetä kerrottavaa.” sanoin. Mä olin päättänyt kertoa, koska asia vaikuttaisi kummankin Kaulitzin elämään. Kaksoset ja Alicia istui kummastuneena pöytään ja ottivat lasin mehua.
”Tiedätteks te kuka sen lapsen isä on..?” kysyin katse maassa.
”Eiks se oo se joka kuoli?” Alicia sanoi hiukan hämillään.
”Ei.” sanoin tomerasti ja nostin katseeni maasta.
”Sori vaan Tom, mut mä en voi sille mitään et se on sun. Se on sun, halusit sä tai et.” sanoin katse Tomissa. Bill ja Alicia aukoivat suutaan kuin kala kuivalla maalla, ja Tom valahti kalpeaksi.
”Tomin..??” Alicia kiljahti parin minuutin jälkeen.
”Niin, Tomin.” tokaisin hörppiessäni mehua.
”Mä luulin että sä osaisit pitää näppis erossa omista kavereistas..” Bill sanoi hiukan nuhtelevasti. Tom virnisti leveästi ja sanoi:
”No se oli sellanen.. vahinko, tavallaan”
”Vahinko? Vahinko?” Alicia sanoi hysteerisenä.
”Ei oo noin kauheeta.. Arvaa miltä musta tuntu kun tajusin sen” sanoin nauraen ja tönäisin Alicia kylkeen.
”No Bill, haluutko sä nähä veljentyttös?

"Onks teidän pakko mennä? Tänne tulee ihan hemmetin yksinäistä.." sanoin anellen Alicialle.
"Ei mekään haluttais lähtee.. Mut pakko mikä pakko" Alicia sanoi ja halasi minua.
"Pakko ei oo kun… kuolla" sanoin kuiskaten viimeisen sanan. Eeron lähtö oli minulle kova paikka edelleen. Mä olin yrittänyt unohtaa, mutta se vaikutti mahdottomalta. Mä odotin puhelimen yhä soivan, mä olin odottanut sitä jo kolme kuukautta. Bill ja Tom tulivat vielä halaamaan hyvästiksi. Me oltiin lentokentällä, mä ylisuurissa vaatteissa raskauden peittämiseksi. Tom viivytteli vielä muiden jo lähtiessä kävelemään lähtöporttia kohti.
"Tää taitaa olla sulle jo tuttu paikka?" Tom kysyi.
"No joo, vähän liiankin.." sanoin haikeana. Samassa paikassa vajaa neljä kuukautta sitten, mä olin hyvästellyt Eeron. Miten kaikki muistuttaakaan mua siitä jätkästä.
"Tom.." sanoin hiljaa. Mä en uskaltanut tunnustaa sille, mä en vaan voinut. Mutta asia koski kuitenkin Tomia, enkä mä sitä tietoa silti voinut pimittääkään. Tom käänsi katseensa minuun ja mun teki mieli paeta paikalta.
"Tää lapsi.." aloitin. Mä en tiennyt miten jatkaa. Tom odotti kulmat koholla mitä mä yritin sanoa.
"Se on 60 % mahdollisuudella sun.." sanoin nopeasti. Tomin ilme oli näkemisen arvoinen. Jätkä valahti kalpeaksi ja aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla.
"Ei v*ittu.." se lopulta kuiskasi. Tom lähti, jättäen minut yksin kyyneleitä pidätellen seisomaan kentälle.

Kului kuukausia. Raskaus oli jo loppuvaiheilla, ja mun maha oli ihan jumalattoman iso. Tom ei ollut lentokenttätunnustuksen jälkeen noteerannut lasta millään lailla. Mä olin yrittänyt kysellä sen mielipidettä, mutta jotenkin aina silloin Tomille tuli muuta menoa, mese temppuili, kännykän akku loppui.. Tomilla riitti tekosyitä, ja lopulta mä luovutin. Jos se ei halunnut olla osa tän lapsen elämää, en mä sitä voinut pakottaakaan. Mut minäkin tulisin pitämään tätä lasta pikkusiskonani. Minä en nimittäin suostunut hyväksymään sitä, että se lapsi todellakin olisi minun. Mutsi oli luvannut jo ottaa sen hoidettavakseen, koska mä olin kuulemma liian nuori äidiksi. Oikeassahan se oli. Mulla oli kaikki vielä vaiheessa, en mä ollut vielä tarpeeksi kypsä äidiksi. Marika oli tullu meille yöksi, koska sen porukat oli joutuneet lähtemään jonnekin. Oli perjantai ilta, kello läheni jo puolta kymmentä. Me oltiin Marikan kanssa mesessä ja juteltiin Billin, Alician ja Tomin kanssa. Tai Tom lähinnä kuunteli meidän juttuja, se taisi ottaa vauvauutisen hivenen raskaasti.

Al sanoo: "Onks se laskettu aika millo?"
S und M sanoo: "ööh... parin päivän päästä?? Ei mtn tietoo"
Bill sanoo: "Nii kuka sen isä oli?"
S und M sanoo: "Se tyyppi joka kuoli –M"

Me juteltiin pari minuuttia kaikesta turhasta, kunnes yht´äkkiä mä tunsin tuolin kastuvan allani ja hirvittävän kivun vatsassani. Me lähdettiin mutsin kanssa siltä istumalta sairaalaan.

Bill sanoo: Haloo?
MaRiKa sanoo: Joo sori, oli vähän kiire lähtö.. Ei ehitty vastaan
Al sanoo: ????
MaRiKa sanoo: Sonja läks sairaalaan. Lapsivedet meni ja supistuksia ihan hemmetin tiheesti.. Kumpa tulis tyttö<333
Al sanoo: SYNNYTTÄÄKS SE????
MaRiKa sanoo: Jep.

Mä pääsin kotiin parin päivän päästä, terveen tyttölapsen kanssa. Marika, Joose, Akseli ja Jonne oli mua vastassa kotona, ja ne kaikki halusi nähdä lapsen.
"Päästäkää mut ekaks sisään.." sanoin väsyneenä. Synnytys oli ollut aika rankka, minä kun en voinut minkäänlaisia puudutusta ottaa, alaselkää koristavan tatuointini takia. Mä menin sisälle ja esittelin vauvan kaikille. Marikan mielestä se oli ihana ja näytti minulta, kun taas minusta se oli kamala ja näytti aivan kaljurotalta. Mutsi koppasi vauvan minulta ja sanoi vievänsä sen yläkertaan nukkumaan.
"Kuka sen isä on?" Marika kysyi istuessaan sohvalle. Mä seurasin perässä ja tokaisin:
"Eero."
"Kaikki me nähään et se ei ole. Eerolla on vihreet silmät ja sulla siniset, eikä tolla ollu kumpiakaan" Joose tokaisi viereiseltä sohvalta.
"Jos ne on jotkut sekotukset. Ei silmien väri mitään kerro.." sanoin hiukan nuivasti. Mutta entä jos ne oikeasti tajuaa, ettei se ipana voi olla Eeron?
"Silmienkin väri yleensä periytyy. Kuka se on?" Marika jankkasi edelleen. Mä istuin hiljaa pari minuuttia heidän katseensa itsessäni.
"Tom…" kuiskasin hiljaisuuteen.