”Voi harmi, se näyttää sulta”, Bill tokaisi katsoen tyttöä. Mä seisoin kehdon takana ja hymyilin ipanalle. Ei se oikeastaan kummempi ollutkaan, ihan suloinenkin vielä.
”Onneks se sai sentään Tomin silmät.. Mun on nimittäin aika rumat”, sanoin hymyillen.
”Eikä oo. Mut joo, kyl mulla on hienommat..”, Tom sanoi ja irvisti perään. Katseemme kohtasivat parin sekunnin ajaksi. Mä halusin sitä jätkää niin paljon, mut mä tiesin etten mä voinut. Mä olin pilannut elämäni jo aikaisemmin sen takia, enkä mä halunnut tehdä sitä virhettä uudelleen.
”Onks kello paljo? Mun pitää olla kuudelt kotona”, Joose sanoi ovelta.
”Tää on aika köyhä paikka, eikä tääl oo kelloo. Kato kännykästäs..”, tokaisin sille. Joose pyöritti silmiää.
”Etkö sä oo vieläkää oppinu, et jos haluu tulla mun kans toimeen, on oltava hyvät hermot?” kysyin nauraen.

”Teil on ihan hemmetin lyhyet lomat..”, nurisin Alicialle.
”Eikö? No, ei teilläkää yhtää pidempiä oo..” Alicia sanoi nauraen. He olivat jo lähdössä takaisin Saksaan.
”Tuuthan sä sit kesälomalla käymää. Ei siihe oo ku pari viikkoo”, Bill hihkaisi autolta.
”Liian pitkä aika.. Mä haluun lähtee sinne jo nyt!”, nurisin edelleen. Mä en halunnut niiden lähtevän, en nyt, kun olin päässyt taas jonkinlaisiin väleihin Tomin kanssa. Ei mun haluamisiani siinä paljoa kyselty, heidän heittäessä kamansa autoon ja mennen itse perässä. Mä vilkutin vielä auton hävittyä näköpiiristä. Mun oli niin vaikee päästää irti, oli aina ollut. Mä en ikinä kiintynyt kehenkään liiaksi, koska joskus mä jouduin niistä eroamaan kuitenkin. Nyt mä olin sen virheen tehnyt kaksosten, Alician sekä bänditovereiden kanssa. Mä pelkäsin joka hetki sitä, milloin meidät erotettaisiin. Mä olin tottunut jo kaksosten ja Alician kohdalla siihen, ettei niiden kanssa voinut aina olla. Mut mun olisi vaikea jättää kaikki muut.

”Siis mitä?”, mä kysyin mutsilta varmaan viidennenkymmenennen kerran sinä aamuna sen keskustelun aikana. Oli kulunut pari viikkoa Alician, Billin ja Tomin käynnistä, ja koulua oli jäljellä kolme päivää. Kolme viimeistä päivää, ja sen jälkeen mä olisin vapaa koulusta. Opiskelemaan mä en ollut aikonut lähteä, koska meillä oli ollut bändin kanssa suurempia suunnitelmia. Ja nyt mutsi oli onnistunut murskaamaan nekin yhdessä aamussa.
”Olemme jutelleet tästä Verenan kanssa. Olet itsekin puhunut maisemanvaihdosta, ja tässä olisi siihen oiva tilaisuus. Lähtisit Saksaan pysyvästi silloin, kun heiltä loppuu koulu. Aliciakin oli innoissaan kuultuaan muutostasi.”, mutsi sanoi järkyttävän asiallisesti. Miten se voisi tehdä sen mulle? Se tietää mun ja bändin suunnitelmat, me ollaan tehty demoja eri levy-yhtiöihin.. Ja nyt mutsi murskaa kaiken mikä mulle on tärkeetä! Mä en antaisi sen tehdä sitä. Mä nousin ylös sohvalta ja juoksin ulos. Mun piti saada ajatella.

Mä olin huomaamattani kävellyt satamaan. Mä olin siellä aina jos mä halusin ajatella, siellä sai yleensä olla rauhassa. Mä istahdin kivelle ja pidättelin itkua. Mutsi oli jo päättänyt että mä muutan, kysymättä mun mielipidettä. Mä nostin kämmeneni mun silmien eteen ja katsoin siinä olevaa n. kuuden sentin arpea. Mä olin ollut Marikan kanssa silloin ulkona. Me oltiin puhuttu kaikesta, kuolemasta ja kaikesta yhtä vakavasta. Me oltiin luvattu toisillemme, ettei me ikinä jätettäisi toisiamme. Me oltiin tehty verivala. Nyt mä olin rikkomassa sitä lupausta. Mä en jaksanut enää pidätellä, vaan annoin kerrankin itselleni luvan itkeä. Kaikki muut olisivat olleet varmaan saksaan muutosta innoissaan. Ne olisi varmaan hehkuttanut sitä, kuinka he pääsevät pois täältä, pienestä paikkakunnasta, pienestä maasta. Mä en hehkuttanut. Mä en olisi tehnyt mitään niin mielelläni kuin jäänyt suomeen. Mä huomasin haaleat arvet ranteissani. Niitä olisi enemmän, tai ne olisivat näkyvämpiä ilman Marikaa. Mä olin ollut pari vuotta sitten masentunut. Mä olin viillellyt, enkä mä halunnut lopettaa. Mä en olisi pystynyt siihen ilman Marikaa. Se kuunteli, se ymmärsi, oli kello sitten vaikka kolme yöllä. Mä suljin silmäni ja annoin kyynelten virrata.