”Ooks sä vähä lihonnu?” Marika kysyi multa eräänä tavallisena koulupäivänä kesken matikan tunnin. Mä vilkaisin mahaani ja tajusin sen silloin itsekin. Mä olin näiden kolmen kuukauden aikana lihonnut.
”Joo kai. Sitä se roskaruoka teettää” sanoin Marikalle hiljaa ja irvistin perään. Marika kohautti olkiaan ja keskittyi matikan tehtäviin. Tehtäviin, jotka vain joku hikari osasi. Ei niitä tehtäviä oltu tehty tällaiselle urpolle, kuin minä. Huokaisin ja yritin turhaan selvitä potensseista ja niiden kertomisesta ja jakamisesta..

Kello soi ruokatunnin merkiksi. Kaikki pakkasivat reppunsa kiireesti ja ryntäsivät ulos luokasta. Kaikilla oli nälkä näiden parin tuskaisen tunnin takia, ja minä todellakin lukeuduin siihen joukkoon.
”Mitä siel on ruokana?” Joose kysyi ilmestyen taaksemme. Joose Pulkkinen oli luokkani komein jätkä, ja onnekseen hän sattui olemaan myös minun ja Marikan hyvä ystävä.
”Kaalilaatikkoa” sanoin ja esitin yrjöäväni. Mä vihasin kaalilaatikkoa.
”Hyi hemmetti” Joose sanoi ja irvisti. Pelkkä haju jo oksetti Joosea, joten tämä päätti suosiolla olla menemättä ruokalaan.
”Nähään sit fysiikan luokan ees!” Joose hihkaisi ennen kuin lähti kohti kolmoskerrosta ja fysiikan luokkaa.

Me mätettiin (Tai Marika mätti, mä otin mokomaa moskaa vain lusikallisen) ruokaa lautaselle ja lähdettiin etsimään täydestä ruokalasta vapaata pöytää. Vapaita pöytiä ei ollut yhtään kappaletta, oli nähtävästi kaikki päättäneet tulla syömään tasan samalla minuutilla.
”Hei tuolla on Akseli ja Jonne. Mennääks?” Marika kysyi osoittaen yhtä nurkkapöytää. Suostuin ja lähdimme valumaan sinne päin.

Mä leikittelin ruoallani Marikan ja jätkien jutellessa. Nekin oli mun ja Marikan kavereita, sekä erään harrastelijabändimme jäseniä.
”Onks sul kaikki iha hyvi?” Jonne kysyi multa. Mua oli alkanut huimata ja mä olin varmaan valahtanut ihan kalpeeks.
”Joo on..” sain sanottua ennen kuin koko maailma heitti kärrynpyörää. Mä pysyin vaivoin istuma asennossa, mutta nojasin kuitenkin käsiini.
”Herran jumala, sut pitää saaha terkkarille!” Marika huudahti. Mä annoin niiden vetää itseni ylös, vaikkei mua enää huimannutkaan. Mutta kai tähän huimaukseen olisi joku järkevä syy saada, mulle oli tullut yht´äkkisiä huimauskohtauksia ja aamupahoinvointia Saksan reiisuni jälkeen. Olinko mä saanut jonkun taudin? Me vietiin astiat pois ja lähdettiin sen jälkeen terveydenhoitajalle.

”Sinua on siis huimannut jo useita kuukausia?” terveydenhoitaja Marja-Liisa kysyi. Mumisin jotain epämääräistä vilkuillessani samalla kelloon. Fysiikan tunnista oli puolet jo mennyt, ja hyvällä lykyllä en ehtisi tunnille ollenkaan.
”Ja onko sinulla esiintynyt aamupahoinvointia? Sekä ajoittaista kieltäytymistä ruoasta?” terveydenhoitaja jatkoi kyselyään. Mä mumisin taas jotain ”Joo”:n tapaista sen enempiä kuuntelematta. Terkkari vatkasi hetken jotain papereitaan ja antoi minulle sen jälkeen lähetteen lääkärille. Tungin lapun laukkuuni sitäkään enempää lukematta ja lähdin tylsistyneenä valumaan fysiikan tunnille. Jos se tantta olisi edes pitänyt minua vielä muutaman minuutin, ei minun tarvitsisi vääntäytyä tunnille ollenkaan. Miten kaikki onkaan aina viime minuuteista kiinni?

Jäin luokan ulkopuolelle kuuntelemaan opetusta. Mua ei huvittanut mennä luokkaan kuuntelemaan höpinää jostain painovoimasta tai jostain sen kaltaisesta. Huimaus alkoi taas. Mä yritin saada sen loppumaan, mutta tuloksetta. Parin minuutin kuluttua huimaus oli ohitse ja luokan ovi avautui. Luokka ryntäsi ulos ja minä ryntäsin sisään. Kävin viemässä terkkarin allekirjoittaman poissaolo lapun opettajan pöydälle ja lähdin Marikan, Joosen, Akselin ja Jonnen luo jotka olivat jääneet luokan ulkopuolella odottamaan.

”No?” Marika kysyi meidän kävellessä pyörille. Fysiikan tunti oli viimeinen ennen kotiin lähtöä, joten me ilosta hihkuen, tietysti, lähdimme pyörillemme.
”Mitä no?” kysyin katse maassa.
”No mikä sulla o?” Joona kysyi kärsimättömästi.
”En mä tiedä” tokaisin kumartuessani pyöräni päälle aikeissa avata pyörän lukko.
”Onks se noin kauheet ku et meille voi kertoo?” Marika kysyi takaani. Nousin puuskahtaen ja kaivoin lapun laukustani.
”Mä en tiedä. Terkkari ei sanonu mitää, anto vaa tän laupun..” sanoin tutkien lappua. Se oli lähete sairaalaan ja..
”What a ***?????” kuiskasin enemmänkin itselleni kuin kavereillen.

Parin päivän päästä kävelin vapisevin jaloin sairaalalle. Mä jouduin odottaa parikymmentä minuuttia ennen kuin kukaan tajusi päästää mut sisään. Istuin tuolilla ja luin lehtiä, enimmäkseen jotain vauva-aiheisia. Mua pelotti se, mitä tuleman pitää. Mutta oma vahinko, mä en voinut tälle enää mitään. Joku huusi mun nimen ja lähdin kulkemaan kohti huonetta. Ne vei mut kaikkiin testeihin huimauksen syyn selvittämiseksi. Mua ei kiinnostanut. Mä olin jättänyt koulunkin väliin parin päivän ajalta, mä en ollut syönyt mitään.. Mutta laihtunut mä en ollut. Päinvastoin, mä olin lihonnut ja syykin selvisi lääkärin seuraavasta lausunnosta.
”Onneksi olkoon, sinusta tuleekin sitten näillä näkymin terveen lapsen äiti” lääkäri totesi pirteästi. Mua lähinnä oksetti. Oksetti ajatus siitä, että kenet se lapsi raukka saa isäkseen. Tai kumman on tässä tapauksessa parempi vaihto-ehto. Mä lähdin takaisin kotiin. Mä en ollut syönyt, en puhunut, en käynyt koulua näiden parin päivän aikana. Mä en halunnut, mä en voinut. Saisiko pieni viaton ihminen isäkseen kuolleen Eeron, jätkän joka oli kuollut mun viereen mua kädestä kiinni pitäen ja jonka takia mä oon itkenyt itseni kuiviin joka ilta enkä keskity enää yhtään mihinkään surultani, vai Tom Kaulitzin, Saksan kuuluisimman bändin kitaristin ja pahimman naistenkaatajan mitä maailma päällään kantaa? Molemmat vaihtoehdot tuntuivat kaukaisilta. Mä en jaksanut ajatella. Mä olin kertonut raskaudestani aiemmin, tai vain raskausepäillyistäni, perheelleni ja bänditovereille. Mä en halunnut levittää tietoa sen enempää. Tom, Bill tai Aliciakaan ei tästä saisi kuulla mitään, jos se on minusta kiinni. Kävelin kotiin apaattisena ja lysähdin sängylleni. Enkä siitä enää noussut muualle kuin vessaan kahden viikon aikana.