”Lento numero 56722 laskeutuu Helsinki-Vantaan lentokentälle. Matkustajia pyydetään sulkemaan turvavyönsä laskeutumisen ajaksi.” miehen ääni kuulutti lentokoneen kovaäänisistä. Suljin turvavyöni ja odotin malttamattomana laskua. Eräs vieressäni oleva teini nauroi minulle ja kiireelleni. Käänsin raivostuneena katseeni tyttöön ja yritin pitää sanat sisälläni. Mutta kuten arvata saatta, mä epäonnistuin.
”Mitä vi**ua siinä naurat, ipana?” kiljahdin katse tytössä. Hän lopetti äkkiä nauramisen ja katsoi minua kauhistuneena. En ihmettele, olin kamalan näköinen. Eikä kiljumisenikaan oikein vaikutusta ollut tehnyt.. Lentokone laskeutui kentälle. Tyttö mulkoili minua koko ajan, ja mä olin vähällä kiljahtaa sille uudelleen. Tytön ainoa pelastus kuuroutumiselta oli se, kun ihmiset alkoivat nousta peikoiltaan. Tyttö luikahti kätevästi väkijoukkoon ja mä jäin kiukkuani niellen paikalleni istumaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua lentokentän ulkopuolella pysäytin taksin.
”Juna-asemalle!” huusin istuessani laukkujeni kanssa takapenkille. Kuski nyökkäsi ja lähti sellaista vauhtia, minkä etanakin olisi ohittanut, kohti juna-asemaa. Kiljuin kuskille ajo-ohjeita kuten: ”Nopeammin! Käänny! Nopeammin!” Kuski oli jo hermoromahduksen partaalle meidän pysähtyessä määrän päähän. Maksoin matkan ja juoksin kuin tuli hännän alla junalleni, joka lähtisi kymmenen minuutin kuluttua. Nostin laukkuni junaan ja jäin odottamaan lähtöä. Ja sitä sainkin sitten odottaa ikuisuuden.

”Sonja! Täällä!” mutsini huusi jostain väkijoukon keskeltä. Juna oli juuri pysähtynyt Mikkelin asemalle. Kiirehdin mutsini luo ja jätin laukkuni takakontin viereen. Mutsi auttoi pakkaamaan laukkuni autoon, jonka jälkeen istuin etupenkille.
”Mennään jo!” mä kiljuin mutsille joka vielä viivytteli.
”Sonja kulta.. Ehkä olisi parempi mennä ensin ko..” mutsi aloitti istuessaan autoon, mutta kiljuin päälle niin että se kuului varmaan vastapäätä sijaitseviin kerrostaloihin.
”Me mennään sairaalaan NYT, eikä kohta! Ite sanoit että voi olla jo liian myöhästä!”
Mutsi luovutti ja lähti ajamaan lähellä sijaitsevaan sairaalaan.

Juoksin täysillä sairaalan neuvontaan. Tönäisin matkalla pari mummelia, ja vihainen sadattelu seurasi minua neuvonnalle asti.
”Miten niin ette voi päästää sisään? Mä haluan nähdä Eeron!” kiljuin neuvonnassa päivystävälle hoitajalle.
”Valitettavasti vain sukulaiset..” hoitaja aloitti hyvin virallisesti.
”Vi**u mä olen sen kanssa kihloissa! Mä menen sinne joko luvan kanssa tai ilman!” kiljuin hysteerisenä. Nainen taisi vähän säikähtää, ainakin hän säpsähti siihen malliin.
”Hän tulee kanssamme.” kuulin Eeron mutsin äänen vierestäni. He olivat huomaamattani kävelleet viereeni ja yht´äkkiä minua alkoi nolottaa oma kiljuntani. Mutta mun oli pakko nähdä Eero, edes viimeisen kerran.
”Kiiti” sanoin kiitollisena. Mutsini jäi aulaan odottamaan, kun minä juoksin pää kolmantena jalkana kohti huonetta 345.

Mä avasin Eeron osaston huoneen oven. Me kiiruhdettiin Eeron luo, mutta tullessamme sisään me nähtiin pari lääkäriä sen ympärillä. Ne elvyttivät sitä. Ne yritti saada Eeroa virkoamaan mutta turhaan. Kuin hidastetussa filmissä, mä näin lääkärien lopettavan, kuin unessa mä tein itselleni tietä lääkärien läpi ja ryntäsin Eeron luo. Kuolleen Eeron luo. Mä myöhästyin. Mä myöhästyin sittenkin.

Lysähdin Eeron sängyn vierelle ja itkin katkeria kyyneliä. Mä olisin halunnut nähdä rakkaani vielä elossa, mutta mä myöhästyin parilla minuutilla. Vain pari vaivaista minuuttia. Eikö se yläkerran asukki olisi voinut pitää Eeroa edes pari minuuttia pidempään maan päällä?
”Mitä?” mä kuiskasin hiljaa. Eeron käsi liikkui. Se oli liikahtanut, ihan varmasti oli! Eeron vanhemmat juttelivat lääkärien kanssa kauempana. Eero avasi silmänsä. Eikö se.. Oliko se elossa?
”Eero?” kuiskasin hiljaa.
”Sonja..? Anna anteeks. Mä en halunnu jättää sua. Mä en ihan totta halunnu.. Muistatko sä mitä sä lupasit viime kesänä? Lupaa mulle taas, että sä pidät sen lupauksen..” Eero sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. Mä tuijotin sitä järkyttyneenä. Sehän oli kuollu, vai olinko mä käsittänyt väärin?”
”Mä..” aloitin, kunnes pitkä piippaus jostain sairaalan koneista keskeytti mut ja ilmoitti Eeron sydämen pysähtyneen. Mä en ehtinyt kertoo sille, kuinka paljon mä sitä rakastin. Mä en ehtinyt luvata sille. Mä en tajunnut kun Eeron vanhemmat tulivat viereeni ja vetivät minut ylös.
”Meidän täytyy mennä nyt.. Eero on jo paremmassa paikassa.” Eeron mutsi kuiskasi itkuisena. Se yritti pidättää itkua, se oli siihen tarpeeksi vahva. Mut mä en ollut, ja mä itkin kuin niin paljon, että kyynelistäni olisi voinut tehdä uuden Niagaran putouksen. Mä annoin niiden johdattaa mut ovelle kunnes mä muistin jotain.
”Sori, multa jäi jotain tekemättä” sanoin hiljaa ja menin niiden parin lääkärin, jotka eivät olleet ehtineet vielä poistua, ohi Eeron vuoteelle. Mä painoin huuleni sen kuolleille huulille ja kuiskasin:
”I promise”